sunnuntai 16. elokuuta 2009


Niin aina, kuin nytkin
rikkoutuva uni.
Mahdollisuus hengittää
lämpöä tai unelmaa,
unohdusta.
Ennen kaikkea armahtavaa unohdusta.

Kun linnut vielä ovat läsnä ja
meren sinisyys iskeytyy kasvoihin
pudottautuessasi laiturilta.
Syvään kokemukseen
voi jäädä suolan tuoksua.

Sieraimissa poutapilven liikahduksia.
Niitä kaipaat, silloin kun et ajattele:

Voi tuntea yhä.

Muistoissa heijastuvat muutokset
värähtelevät outoa valoa, sisältä tulevaa.
Onnellisuutta.

Puhua, tuntea kielellä
metsän maut ja huokaukset
sammalikon pehmeydessä.

Nuo hetket pilkottavat vaikka
luuli unohtaneensa.
Unohtaneensa toisen,
maailman aivan lähellä.

Paljon sellaista makeaa mahlaa ja
kirjoittamattomia puheita.
Omissa oloissaan keittää
Mehumaijalla myöhäiskesän keitoksia.

Pensaista putoilevat kypsinä, uuden alun
kirkuvaan vehreyteen, värisevään valoon.
Taittuvat huolet.

Tai vieläkin aikaisemmin kun vihreä on nuoruutensa kuosissa ja
valo siivilöityy lehvistön välitse.
On jotakin sanottavaa
mykistävän valon sisällä häikäisyn autuaassa
rauhassa. Odottamassa
hetkeä joka tulee uudelleen.

Enneunta totaalisen hyväksynnän voimasta.
Valon voimasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti